Never regret. Live.: Kaikki rakkaat

Ystävät. He ovat kuin supersankareita, jotka ovat paikalla aina kun tarvitset. Ja joskus myös hyvin yllättäen. Palaan hetkeksi reilun seitsemän kuukauden takaisiin tunnelmiin koti-Suomeen, jolloin sain ystäviltäni maailman parhaan läksiäislahjan.

En ole tottunut pitämään itsestäni kovinkaan suurta numeroa, joten ajattelin nähdä kaikkia kavereitani siellä täällä ennen Australiaan lähtöä muutaman kerrallaan. Yksi lähimmistä ystävistäni aka "reivivaimo" kuitenkin alkoi heti udella läksiäisistä, mutta sanoin hänelle, että en oikeastaan ajatellut järjestää mitään.

Työpaikalla meillä oli hyvin tiivis porukka, joiden jättämisen tiesin olevan vaikeaa. Niin myös tärkeät ystäväni kotikulmilta ja vähän sieltä täältä kaikkialta. Ja perhe.

Äiti <3

Muutamaa viikkoa ennen lähtöä matkasin vanhempieni luo viettämään aikaa rakkaiden parissa ja lumen keskellä. Äiti hyysäsi tapansa mukaan oikein kunnolla ja oli vaikka minkä kokoista kattilaa ja kulhoa pöydillä, etten varmasti kuole nälkään ja unohda perinteistä suomalaista kotiruokaa. Koiravanhuksen kanssa lenkkeilin joka päivä ja siinä samalla käytiin ihmettelemässä isin "mehtätöitä", niin kuin Savossa sanotaan. Turre oli ollut vaihtelevassa kunnossa jo muutaman vuoden, joten tiesin, ettei tuo karvaturri olisi enää vastassa kotipihalla Suomeen palatessani. Ja niin siinä kävikin, että äidiltä tuli suruviesti reilu muutama viikko sitten. Rakas karvaturri nukkui pois.

Ihan hoomoilasena tässä.

Takaisin etelä-Suomeen tulin viikoksi ennen matkalle lähtöä ja enpä osannut odottaa, mitä oli luvassa. Rakas ystäväni Rimma oli jo etukäteen neuvonut minua olemaan suunnittelematta lauantaille mitään. Tarkoituksena oli mennä hänen ja toisen rakkaan ystäväni Hanne-Marin kanssa syömään hyvin ja viettämään mukava ilta. Matkasimme yhteen Helsingin parhaista sushiravintoloista ja herkullisen aterian jälkeen sain kuulla meidän jatkavan iltaa ihanien Hennan ja Juhan luona.

Tytöt päättivät kuitenkin sitoa silmäni ravintolasta lähdettäessä ja hämmästelin kovasti, että miksi. Hyppäsimme autoon ja hovikuljettaja ajelutti meitä pitkin Helsingin katuja. Vaikka en ihan tarkalleen reittiä Töölöstä Alppilaan silmät kiinni osaa, tuntui että ajellaan kuitenkin ihan eri suuntaan. Viimeistään perillä hoksasin, ettei olla Hennan ja Juhan pihassa. Tytöt taluttivat minut rappukäytävään ja hissiin. Sitten mentiin ovelle ja sisälle. Ei ollut kyllä mitään käsitystä, että missä oltiin.

Vihdoin ja viimein tytöt ottivat huivin silmiltäni ja "YLLÄTYYYYS!" Siinä ne olivat kaikki edessäni, rakkaat ystäväni. Itkuhan siinä tuli. Oli lapsuudenystäviä, alppiystäviä, työystäviä ja jopa sisaruksistani Ahti ja Meeri, joille sanoin jo heipat edellisenä viikonloppuna porukoilla! Siinäpä sitä oltiin hämmennyksessä ja itku kurkussa uudestaan.

Pöydällä oli aiheen mukaan somistettu kortti, jonka sisällä kaikkien ihanien ihmisten nimet, jotka olivat osana järjestämässä yllätystä. Kaikki eivät heistä päässeet valitettavasti paikalle, mutta olivat hengessä mukana. Tarjoiluja oli vaikka minkälaista, herkkuja koko kylälle! Ja ilmapalloja! Ilmapalloja!! Unohtamatta upeaa "Hyvää matkaa"-kylttiä, joka teki koristeluista täydellisen.

Mutta tärkeimpänä ympärillä olevat ystävät. Olen todella otettu, että niin moni oli päässyt paikan päälle. Oli kerrassaan mahtavaa nähdä näitä tyyppejä ja viettää unohtumaton ilta heidän kanssaan ennen lähtöäni. On liki mahdotonta, että saa ympärilleen näin monta ystävää samaan aikaan.

Nöyrin kiitos ihan jokaiselle, joka otti osaa edes pienellä ripauksella läksiäisiini. En osannut odottaa mitään tällaista. Juhlat olivat ikimuistoiset, teitte olostani erityisen tärkeän ja rakastetun.